Niitä pieniä (ja vähän isompiakin) positiivisia asioita

Mielestäni jokaisesta asiasta voi löytää positiivisiakin puolia ja siksi tähän postaukseen kasaankin luun murtumisen iloisia puolia.

1. Tiedät rajasi ja voit aina ylittää ne uudestaan ja uudestaan

Ehkä joku asia meni överiksi, jos kerran päädyttiin luun murtumiseen. Mutta mikään ei siltikään estä tekemästä asioita uudelleen. Se voi vaatia paljon aikaa ja vaivaa, mutta jos todella haluat, niin kuntoutumisen myötä voit jälleen tehdä niitä samoja asioita uudestaan. Tällä kertaa vaan ehkä tiedät paremmin, miten pitkälle kannattaa mennä tai millaiset varusteet otat mukaan tms. Lisäksi kuntoutuessa vastaan tulee paljon rajoja ja niiden yli täytyy vaan uskaltaa hypätä.

2. Opit arvostamaan ympärilläsi olevia ihmisiä uudella tavalla

Riipuvuus ei ole hyvä juttu, mutta kun pakon sanelemana on riippuvainen toisista, oppii ymmärtämään miten paljon he ovat valmiita tekemään puolestasi. Tulee varmasti vielä aika, jolloin voit antaa takaisin yhtä paljon mitä olet saanutkin.

3. Saat aikaa ihan itsellesi ja tutkimusretken itseen

Itsensä tunteminen ja arvostaminen on aika hieno asia. Sohvalla makoilu pakosta ei ehkä ole se kaikista mukavin juttu, mutta onpahan aikaa miettiä omaa eloa ja vaellusta. Sen lisäksi voit lukea kirjoja, pelata, kutoa tai mitä nyt haluatkaan harrastella. Ihan hyvällä omallatunnolla. Ei se elämä karkaa mihinkään, vaikka välillä vähän pysähtyykin.

4. Opit arvostamaan vasenta jalkaasi

Tai siis mikä paikka nyt onkaan paketissa... Itse en koskaan aiemmin edes ajatellut, että minulla on vasen jalka. Kuluneet kuukaudet se on kuitenkin ollut eniten huomiotani saanut raaja. Ei sillä, että meidän kuuluisi ajatella, että meillä on jalka, mutta arvostaapa sitä omaa hyvinvointia taas astetta enemmän.

Kaikenkaikkiaan, tämänkin voi ajatella taas elämää opettavana kokemuksena, mikä vie taas eteenpäin. Vaikka välillä vähän sattuukin, niin silti lopputulos on sen arvoinen.

Ai mun kädet!

Kun jalka murtuu niin ei uskoisi, että kaikkein kovimmalle joutuu kädet. Itselleni ainakin siunaantui sairaalasta sellaiset perinteisen-tavallisen-tylsät harmaat kepit käyttööni. Muoviset kahvat oli kovat ja koska pitkään jouduin kävelemään hipasuvarauksella, niin kämmeniin kohdistu aika kova painolasti. Tämä johti siihen, että viimeisinä viikkoina, kun vielä kävelin ilman painon varaamista loukkaantuneelle jalalle, sormeni oli liki jatkuvasti puutuneina. Kovin ikävää siis. Pitemmillä kävelyreissuillakin piti pysähtyä pumppaamaan sormia, jotta inhottava pistelevä tunne loppuisi. Toki tämä oli samalla hyvä tekosyy hieman levähtää:)

Yhdeksän viikkoa siis kaiken kaikkiaan meni hipasuvarauksella. Kun sitten vihdoin ja viimein koitti aika alkaa miettimään painon laittamista jalalle, niin se tuntui äärimmäisen pelottavalta. Ja mistä minä sen tiedän mikä on puolipainovaraus? Google taas oli hyvä ystävä tässäkin suhteessa, nimittäin sieltähän löytyy ohjetta jos jonkinmoista. Ota vaaka, laske painostasi puolet, astu kipeällä jalalla vaa'alle niin, että saat täyteen tuon lukeman, jonka juuri laskit. Sitten koitat jollain ihmeellä muistaa miltä se jalassa tunti ja alat kävellessä laittaa painoa siihen saman verran. Ei muuten ole helpoin tehtävä, mutta kyllä siihen joku sopiva suhde löytyy. Pääasia on kai, että jalkaa opettelee taas käyttämään ja vähän keventää käsille aiheutuvaa rasitusta.

Pari päivää puolipainovarausluvan jälkeen itselleni tuli tilanne, että olin töissä ja kotiin piti päästä. Kyytiä en sille päivälle sattunut saamaan ja päätinkin, että tämä tyttö kävelee nyt kotiin 2,5 km matkan! Pöhköä joo, mutta 2h 45 min myöhemmin olin jo kotona. Matkaan mahtui monta istumataukoa ja pullollinen vettä, mutta selvisin, vaikkakin hiestä märkänä. Olotila oli kyllä huikea kotiin päästyäni, kuin olisi maratoonista selviytynyt. Tässä vielä Kupittaan puistossa otettu kuva ensimmäiseltä lepotauolta tuolla huikealla matkalla:

Puolivälin etappi

Kuusi viikkoa on aika, jonka ei-niin-vaikea murtuma kestää luutua. Moni siis selviää kuuden viikon keppielämällä. Itselläni kuusi viikkoa oli kulunut ja oli taas aika matkustaa tyksiin kuvattavaksi. Ensin kipsi pois, sitten ihan hervottomalta tuntuvan jalan kanssa kepeillä yhä pomppien kohti röntgeniä. Kuvat otettiin ja kohti lääkäriä uuden hienon rakennuksen toiseen siipeen. Lääkäri-setä katsoi kuvat ja totesi, että luutumista ei vielä näy (mikä normaalia tällaisissa murtumissa) ja että asento ja raudat on ookoo. Kuitenkin keppihyppely saa luvan jatkua, eli seuraavat kuusi viikkoa kuluisi seuraavast: 3 vko hipaisuvarauksella, sitten 2 viikkoa puolipainovarauksella ja lopulta yksi viikko täyspainovarauksella. Sitten olisi aika uuden kontrollin. Lääkäri-setä oli myös sitä mieltä, että olen osoittanut olevani riittävän fiksu ollakseni ilman kipsiä, ei siis mitään avattavia ortooseja tms, vaan ihan luomuna jalka saisi hengailla! Lisäyksenä vielä, että lekuriin mennessä kantsii kerätä paperilapulle kaikki mieltä askarruttavat kysymykset ja tunteet. Niitä ei kuitenkaan muista siinä hetkessä muuten. Ja kantsii myös oikeesti pyytää sitä lääkäriä selittämään asiat niin moneen kertaan, että varmasti itsekin ymmärtää. Sitäkin varten ne on siellä.

Tässä jalka kuvattuna samana päivänä, sorry jos jotakin järkyttää... Ainakin nuo pitkät säärikarvat, jotka on siis saaneet rauhassa kipsin alla kasvaa. Kaikista nautinnollisinta oli kuitenkin päästä suihkuun ilman pussittamisoperaatiota ja mikä parasta: pestä jalka kunnolla (ja tuo porkkanan värinen desinfiointiaine pois).

Jalkaa saisi siis seuraavina viikkoina jumpata (ilman painoja) ja koittaa vetreyttää kipsissä jämähtäneitä niveliä. Painoa sille ei tosiaankaan saanut laittaa, mutta ainakin oli taas mahdollista laittaa kaksi samanlaista kenkää jalkaan. Enää ei tarvinnut siis kulkea yhdellä kengällä ja toisessa jalassa jättikokoinen villasukka. 

Tässä vielä vertailun vuoksi molemmat jalat, turvotusta ei enää kauheasti ole, vaikka vähän pallero tuo vasen jalka onkin.