Kolme vuotta myöhemmin

Puolisentoista vuotta murtuman jälkeen meni, että jalka alkoi olemaan hyvässä kunnossa. Siis niin hyvässä, että sitä ei huomannut laisinkaan. Kuten jalkaa ei kuulukkaan huomata, harva meistä nimittäin normaalissa elämässä omaan jalkaansa kiinnttää huomiota.

Kun murtamasta oli kulunut 2 vuotta ja 10 kuukautta niin olin pelaamassa sulkapalloa. Onhan se aiemminkin rasittanut jalkaa jonkun verran ja varsinkin kun se vähän vääntyy niin kipu on ollut lyhyen hetken kestävää viiltävää kipua. Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin ja jalka kipeytyi, mutta se ei mennytkään ihan hetkessä ohi. Torstaipäivänä oltiin siis sulkkistelemassa ja sunnuntaina menin vielä trampoliinijumppaan (mitä muuten suosittelen kaikille, joiden jalat kestää jo, on kivaa:D ). Tästä jalka ei tällä kertaa kovinkaan paljoa tykännyt ja kipu vain yltyi. Aikoinaan mulle sanottiin, että jos kipu alkaa häiritsemään unta, niin silloin asialle kannattaa tehdä jotakin. Niinpä nyt sitten varasin ajan työterveyteen. Siellä meinattiin, että otetaan uudet kuvat vaan ja katsotaan mikä on tilanne.

Sitten kuvien kanssa matka jatkui ortopedille, joka niitä hetken katsottuaan totesi, että nivelpinta oli 90 asteen sijaan vähän vinossa. Yksityisellä puolella kun olin, niin ensimmäinen ehdotus sitten oli, että otetaan raudat pois. Ihmettelin kun TYKSissä nimenomaan sanottiin, että tämäntyyppisissä murtumissa rautoja ei mielellään poisteta. Lääkärin mukaan kuitenkin julkisella puolella sanotaan näin, koska se on heille vain yksi operaatio lisää.

Seuraava rasti oli ottaa yhteyttä vakuutusyhtiöön. Kuulemma vakuutus on vakuutustapahtumasta kolme vuotta voimassa, eli aikaa oli vajaa pari kuukautta jäljellä. Niinpä sain maksusitoumuksen vakuutusyhtiöltä ja leikkausajan niin pian kuin mahdollista, eli noin puolentoista viikon päähän.

Oli kovin hassu tunne mennä sitten leikkaukseen, kantaa keppejä käsissään ja kävellä omin jaloin leikakuspöydälle. Harvoin sairasloma on näin suunniteltua, että töissä sai rauhassa hoitaa työt pakettiin, ennen kuin jäi saikulle.

Ruuvit ja levy poistettiin puudutuksella, operaatio vei vähän vajaa tunnin. Pyysin saada nuo varaosat itselleni ja se olikin ihan yleinen käytäntö, että jos potilas haluaa ne itselleen niin ne myös annetaan hänelle. Oli jännää nähdä ne omin silmin ja jalan ulkopuolella.

Jalassa olleet ruuvit ja levy

Tämän kokosia ne on

Nöin komea leikkausarpi

Tällä kertaa pari päivää keppikävelyä riitti ja sen jälkeen pääsin jo omin jaloin tepastelemaan. Aika pian jalan askel normalisoitui ja liikeradat löytyi ääriasentoja myöten. Pari viikkoa leikkauksen jälkeen ompeleet poistettiin (jalka avattiin taas koko arven matkalta) ja jälleen jalassa on näkyvä pitkä arpi. Noh, onneksi ne kuuluu elämään ja jalka on taas toimintakunnossa, parempana kuin aiemmin.

Mitä fyssarilla tapahtuu

Niinhän siinä sitten käy, että kun elämä alkaa palautumaan normaaliksi ja täyttymään taas kaikesta puuhasta niin blogikin jäi... Viimeaikaisten tapahtumien myötä ja blogikommenttien takia päätin kuitenkin vielä hetken jatkaa tätä. Ennenkuin mennään nykyhetkeen, eli kolme vuotta tapaturman jälkeen niin tehdäämpäs päivitys vielä kuntoutuksesta. Eli siis, mitä fyssarilla tapahtuu.

Pohdin jo aiemmin, että miten paljon kannattaa kirjoittaa tästä aiheesta. Jokaisen tapaturma/murtuma on erilainen ja siksi jokaisenhoitokin on erilainen. Voisin myös kuvitella, että jokaisella fysioterapeutilla on oma toimintatapansa eikä ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa. En itse ole millään tasolla alan ammattilainen, tässä vain muutamia juttuja omista kokemuksistani.

Ihan alkuunsa voisin aloittaa siitä, että kipsihoidon ja leikkauksen myötä jalkani oli asettunut hiemsn virheasentoon ja jalkapöytä "romahti" sisäänpäin astuessani jalalla. Nilkan taipuvuus oli heikkoa ja askel ei rullannut normaalisti. Fyssarini antoi minulle tehtäväksi ihan alkuunsa nostaa vain etuvarvasta niin, että muut varpaat pysyvät paikallaan. Näin pienestä liikkeestä lähdettiin alkuun.

Lisäksi fyssarini "käsitteli" jalkaani. En tarkalleen tiedä, että mitä hän teki, mutta hän sai jalan taipumaan enemmän. Eli ilmeisesti sai jotenkin tilaa jalan niveliin, jotta ne liikkuivat vapaammin.

Pikkuhiljaa pääsin syvempään kyykkyyn ja jalka alkoi toimia normaalimmin. Muistan sen hetken kun pääsin ensimmäistä kertaa spinning tunnille ja huomasin, että jalka kestää sen ihan hyvin. Siitä alkoikin hurja urheiluputki, spinningiä ja body pumpia lähinnä. Toki pumpissa kyykyt ja varsinkin askelkyykyt tekivät tiukkaa ja alkuunsa ilman painoja tai pienillä painoilla mentiin. Fyssarini sanoi jossain vaheessa, että hän ei olisi suositellut niin paljoa liikuntaa kenellekkään siinä vaiheessa, mutta kun se ei näyttänyt minun jalalle pahaakaan tekevän niin hyvä niin. Ja tottahan se on, että kun pää tykkää niin jalkakin tykkää:)

Puolisen vuotta meni kuntoutuksessa kaiken kaikkiaan. Normaalia jalasta ei tule koskaan, mutta niin hyvä se oli jo, että sitä ei normaaliss elämässä enää juurikaan huomannut. Ehkä kun hyppää ojan yli ja vastaanottaessa hyppyä jalka tärähtää niin sellaisissa hetkissä. Tai sitten rankemmissa urheilulajeissa, kuten sulkapallossa. Kaikenkaikkiaan ilman fyssarin käyntejäni jalkani olisi paljon huonommassa kunnossa ja siitä hänelle suuri kiitos! Suuresti suosittelen kaikille samantyyppisistä murtumista tai vastaavista kärsiville kuntoutusta, sen avulla pääsee paljon helpommin takaisin normaaliin elämään.