Aika lähteä liikkeelle

Lopputarkastuksen jälkeen varasin ajan fyssarille, mutta koska oli kesäaika, niin ensimmäinen vapaa aika löytyi vasta muutaman viikon päähän. Sitä ennen oli siis hyvin aikaa alkaa toteuttamaan lääkärin neuvoa: käytä jalkaasi mahdollisimman paljon normaalisti, kuitenkin niin, ettei kiputila tule sietämättömäksi ja ole sitä montaa päivää. Eli siis tee tänään se minkä pystyisit huomennakin tekemään.

Aloitinkin sitten kävelemällä ensin lyhyempiä matkoja lähinnä tasaisella alustalla ja pikkuhiljaa siirtyen metsäpoluille, eli epätasaisemmalle alustalle. Aluksi kilometrikin tuntui kovin pitkältä, mutta aika pian lenkit pitenivät jo ja pari viikkoa kepeistä luovuttuani löysin itseni jo tekemässä n. Viiden kilometrin lenkkiä metsässä. Kävelyssä kehitys tapahtui nopeasti. Lenkkien alussa askellus oli jo melko normaalia ja vauhtiakin sai normaalin kävelyn verran, mutta matkan edetessä ja rasituksen kasvaessa vauhti hidastui radikaalisti ja jalkaa alkoi taas ontumaan. Jokaisella lenkillä kuitenkin huomasi tämän rajapyykin siirtyvän pidemmälle ja pidemmälle. Ja kun on tarve aina koittaa rikkoa rajoja, niin pitihän sitä noita itsensä ylittämisen lenkkejäkin tehdä, eli pitempiä kävelyreissuja. Kävelyn lisäksi pyöräily oli suosikkilajini (on se sitä muutenkin kuin vain kuntoutuksessa). Nilkkani liikkeet ei olleet täydellisiä ja ääriasentoihin oli vielä paljon matkaa, mutta pyöräilyä jäykkyys ei haitannut, sen verran se kuitenkin taipui. Ensimmäisellä spinning tunnilla jalkan lihaksisto oli vielä niin heikko, että huomasin polkevani kovin toispuoleisesti, eli tekeväni suurimman työn terveellä jalalla. Parin kerran jälkeen tämä tasaantui, vaikka jalan lihakset vielä heikot olikin. Ensimmäisen kerran jälkeen muuten terve oikea jalkani ei tullut yhtään kipeäksi, mutta vasemman jalan lihakset oli todella jumissa.

Lopputarkastus, eli miksi lääkärien asenne fysioterapiaa kohtaan onmikä on?

12 viikkoa kepeillä kävelyä on melko rankka kokemus. Viimeinen viikko oli täyspainovarauksella kävelyä, mikä siis tarkoittaa sitä, että pikkuhiljaa voisi kepit heivata nurkkaan. Käytännössä itse kävelin kepeillä tuon viimeisen viikonkin, jotenkin kun pää ei suostu uskomaan, että kaikki on ookoo, ennen kuin alan ammattilainen on asian todennut. Tähän ei siis vaikuta se, miltä itsestä tuntuu, eihän korvien välissä olevassa ongelmassa siitä olekaan kyse. No, vihdoin ja viimein koitti siis se päivä, kun oli vuorossa lopputarkastus ja kohti tyksiä taas mentiin. Ensin mentiin taas kohti röntgeniä, aiellä otettiin kuvat ja sitten kohti lääkäriä. Kaikki näytti kuvissa olevan ok ja pienen vääntelyn jälkeen edelleen hän oli sitä mieltä, että kaikki on ok. Hyvin oli siis toipuminen mennyt ja raudat jalassa oli yhä niin kuin pitääkin.

Sitten päästään aiheeseen, jota olen suuresti tässä ihmetellyt. Yksi jos toinenkin on keskustelupalstojen mukaan joutunut anelemaan lähetettä fyssarille. Itse en nyt anelemaan joutunut, mutta kun minun vakuutukseeni kuuluu 10 kertaa, niin asiasta mainitsin lääkärille. Hänen kommenttinsa asiaan oli, että kyllä hän minulle lähetteen kirjoittaa, mutta ei sitä jalkaa kukaan minun puolesta kuntouta. Tämä asenne on mielestäni sinällään hieman outo, koska nyt jälkikäteen kun asiaa ajattelen, niin ilman kuntoutusprosessia fyssarin kanssa jalkaani olisi hyvin voinut jäädä virheasento (kipsin jäljiltä sellainen oli) ja kuntoutuminen olisi vienyt huomattavasti pitempään. Lisäksi olen myös pohtinut, että ihmisten kuntouttaminen vakavien onnettomuuksien jälkeen mahd. Nop. Työkuntoon olisi myös yhteiskunnan etu. Ymmärrän kyllä sen pointin, että moni saattaa jättää fyssarin suosittelemat liikkeet tekemättä, mutta itselleni jalan kuntouttaminen oli prioriteetti numero yksi, niin ilman hänen apuaan tämä olisi vienyt paljon pitempään. No, myöhemmin lisää kuntoutumisesta, tässä oli tarkoitus nostaa esille lääkärien asenne kuntouttamiseen fysioterapiassa.