Kolme vuotta myöhemmin

Puolisentoista vuotta murtuman jälkeen meni, että jalka alkoi olemaan hyvässä kunnossa. Siis niin hyvässä, että sitä ei huomannut laisinkaan. Kuten jalkaa ei kuulukkaan huomata, harva meistä nimittäin normaalissa elämässä omaan jalkaansa kiinnttää huomiota.

Kun murtamasta oli kulunut 2 vuotta ja 10 kuukautta niin olin pelaamassa sulkapalloa. Onhan se aiemminkin rasittanut jalkaa jonkun verran ja varsinkin kun se vähän vääntyy niin kipu on ollut lyhyen hetken kestävää viiltävää kipua. Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin ja jalka kipeytyi, mutta se ei mennytkään ihan hetkessä ohi. Torstaipäivänä oltiin siis sulkkistelemassa ja sunnuntaina menin vielä trampoliinijumppaan (mitä muuten suosittelen kaikille, joiden jalat kestää jo, on kivaa:D ). Tästä jalka ei tällä kertaa kovinkaan paljoa tykännyt ja kipu vain yltyi. Aikoinaan mulle sanottiin, että jos kipu alkaa häiritsemään unta, niin silloin asialle kannattaa tehdä jotakin. Niinpä nyt sitten varasin ajan työterveyteen. Siellä meinattiin, että otetaan uudet kuvat vaan ja katsotaan mikä on tilanne.

Sitten kuvien kanssa matka jatkui ortopedille, joka niitä hetken katsottuaan totesi, että nivelpinta oli 90 asteen sijaan vähän vinossa. Yksityisellä puolella kun olin, niin ensimmäinen ehdotus sitten oli, että otetaan raudat pois. Ihmettelin kun TYKSissä nimenomaan sanottiin, että tämäntyyppisissä murtumissa rautoja ei mielellään poisteta. Lääkärin mukaan kuitenkin julkisella puolella sanotaan näin, koska se on heille vain yksi operaatio lisää.

Seuraava rasti oli ottaa yhteyttä vakuutusyhtiöön. Kuulemma vakuutus on vakuutustapahtumasta kolme vuotta voimassa, eli aikaa oli vajaa pari kuukautta jäljellä. Niinpä sain maksusitoumuksen vakuutusyhtiöltä ja leikkausajan niin pian kuin mahdollista, eli noin puolentoista viikon päähän.

Oli kovin hassu tunne mennä sitten leikkaukseen, kantaa keppejä käsissään ja kävellä omin jaloin leikakuspöydälle. Harvoin sairasloma on näin suunniteltua, että töissä sai rauhassa hoitaa työt pakettiin, ennen kuin jäi saikulle.

Ruuvit ja levy poistettiin puudutuksella, operaatio vei vähän vajaa tunnin. Pyysin saada nuo varaosat itselleni ja se olikin ihan yleinen käytäntö, että jos potilas haluaa ne itselleen niin ne myös annetaan hänelle. Oli jännää nähdä ne omin silmin ja jalan ulkopuolella.

Jalassa olleet ruuvit ja levy

Tämän kokosia ne on

Nöin komea leikkausarpi

Tällä kertaa pari päivää keppikävelyä riitti ja sen jälkeen pääsin jo omin jaloin tepastelemaan. Aika pian jalan askel normalisoitui ja liikeradat löytyi ääriasentoja myöten. Pari viikkoa leikkauksen jälkeen ompeleet poistettiin (jalka avattiin taas koko arven matkalta) ja jälleen jalassa on näkyvä pitkä arpi. Noh, onneksi ne kuuluu elämään ja jalka on taas toimintakunnossa, parempana kuin aiemmin.

Mitä fyssarilla tapahtuu

Niinhän siinä sitten käy, että kun elämä alkaa palautumaan normaaliksi ja täyttymään taas kaikesta puuhasta niin blogikin jäi... Viimeaikaisten tapahtumien myötä ja blogikommenttien takia päätin kuitenkin vielä hetken jatkaa tätä. Ennenkuin mennään nykyhetkeen, eli kolme vuotta tapaturman jälkeen niin tehdäämpäs päivitys vielä kuntoutuksesta. Eli siis, mitä fyssarilla tapahtuu.

Pohdin jo aiemmin, että miten paljon kannattaa kirjoittaa tästä aiheesta. Jokaisen tapaturma/murtuma on erilainen ja siksi jokaisenhoitokin on erilainen. Voisin myös kuvitella, että jokaisella fysioterapeutilla on oma toimintatapansa eikä ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa. En itse ole millään tasolla alan ammattilainen, tässä vain muutamia juttuja omista kokemuksistani.

Ihan alkuunsa voisin aloittaa siitä, että kipsihoidon ja leikkauksen myötä jalkani oli asettunut hiemsn virheasentoon ja jalkapöytä "romahti" sisäänpäin astuessani jalalla. Nilkan taipuvuus oli heikkoa ja askel ei rullannut normaalisti. Fyssarini antoi minulle tehtäväksi ihan alkuunsa nostaa vain etuvarvasta niin, että muut varpaat pysyvät paikallaan. Näin pienestä liikkeestä lähdettiin alkuun.

Lisäksi fyssarini "käsitteli" jalkaani. En tarkalleen tiedä, että mitä hän teki, mutta hän sai jalan taipumaan enemmän. Eli ilmeisesti sai jotenkin tilaa jalan niveliin, jotta ne liikkuivat vapaammin.

Pikkuhiljaa pääsin syvempään kyykkyyn ja jalka alkoi toimia normaalimmin. Muistan sen hetken kun pääsin ensimmäistä kertaa spinning tunnille ja huomasin, että jalka kestää sen ihan hyvin. Siitä alkoikin hurja urheiluputki, spinningiä ja body pumpia lähinnä. Toki pumpissa kyykyt ja varsinkin askelkyykyt tekivät tiukkaa ja alkuunsa ilman painoja tai pienillä painoilla mentiin. Fyssarini sanoi jossain vaheessa, että hän ei olisi suositellut niin paljoa liikuntaa kenellekkään siinä vaiheessa, mutta kun se ei näyttänyt minun jalalle pahaakaan tekevän niin hyvä niin. Ja tottahan se on, että kun pää tykkää niin jalkakin tykkää:)

Puolisen vuotta meni kuntoutuksessa kaiken kaikkiaan. Normaalia jalasta ei tule koskaan, mutta niin hyvä se oli jo, että sitä ei normaaliss elämässä enää juurikaan huomannut. Ehkä kun hyppää ojan yli ja vastaanottaessa hyppyä jalka tärähtää niin sellaisissa hetkissä. Tai sitten rankemmissa urheilulajeissa, kuten sulkapallossa. Kaikenkaikkiaan ilman fyssarin käyntejäni jalkani olisi paljon huonommassa kunnossa ja siitä hänelle suuri kiitos! Suuresti suosittelen kaikille samantyyppisistä murtumista tai vastaavista kärsiville kuntoutusta, sen avulla pääsee paljon helpommin takaisin normaaliin elämään.

Aika lähteä liikkeelle

Lopputarkastuksen jälkeen varasin ajan fyssarille, mutta koska oli kesäaika, niin ensimmäinen vapaa aika löytyi vasta muutaman viikon päähän. Sitä ennen oli siis hyvin aikaa alkaa toteuttamaan lääkärin neuvoa: käytä jalkaasi mahdollisimman paljon normaalisti, kuitenkin niin, ettei kiputila tule sietämättömäksi ja ole sitä montaa päivää. Eli siis tee tänään se minkä pystyisit huomennakin tekemään.

Aloitinkin sitten kävelemällä ensin lyhyempiä matkoja lähinnä tasaisella alustalla ja pikkuhiljaa siirtyen metsäpoluille, eli epätasaisemmalle alustalle. Aluksi kilometrikin tuntui kovin pitkältä, mutta aika pian lenkit pitenivät jo ja pari viikkoa kepeistä luovuttuani löysin itseni jo tekemässä n. Viiden kilometrin lenkkiä metsässä. Kävelyssä kehitys tapahtui nopeasti. Lenkkien alussa askellus oli jo melko normaalia ja vauhtiakin sai normaalin kävelyn verran, mutta matkan edetessä ja rasituksen kasvaessa vauhti hidastui radikaalisti ja jalkaa alkoi taas ontumaan. Jokaisella lenkillä kuitenkin huomasi tämän rajapyykin siirtyvän pidemmälle ja pidemmälle. Ja kun on tarve aina koittaa rikkoa rajoja, niin pitihän sitä noita itsensä ylittämisen lenkkejäkin tehdä, eli pitempiä kävelyreissuja. Kävelyn lisäksi pyöräily oli suosikkilajini (on se sitä muutenkin kuin vain kuntoutuksessa). Nilkkani liikkeet ei olleet täydellisiä ja ääriasentoihin oli vielä paljon matkaa, mutta pyöräilyä jäykkyys ei haitannut, sen verran se kuitenkin taipui. Ensimmäisellä spinning tunnilla jalkan lihaksisto oli vielä niin heikko, että huomasin polkevani kovin toispuoleisesti, eli tekeväni suurimman työn terveellä jalalla. Parin kerran jälkeen tämä tasaantui, vaikka jalan lihakset vielä heikot olikin. Ensimmäisen kerran jälkeen muuten terve oikea jalkani ei tullut yhtään kipeäksi, mutta vasemman jalan lihakset oli todella jumissa.

Lopputarkastus, eli miksi lääkärien asenne fysioterapiaa kohtaan onmikä on?

12 viikkoa kepeillä kävelyä on melko rankka kokemus. Viimeinen viikko oli täyspainovarauksella kävelyä, mikä siis tarkoittaa sitä, että pikkuhiljaa voisi kepit heivata nurkkaan. Käytännössä itse kävelin kepeillä tuon viimeisen viikonkin, jotenkin kun pää ei suostu uskomaan, että kaikki on ookoo, ennen kuin alan ammattilainen on asian todennut. Tähän ei siis vaikuta se, miltä itsestä tuntuu, eihän korvien välissä olevassa ongelmassa siitä olekaan kyse. No, vihdoin ja viimein koitti siis se päivä, kun oli vuorossa lopputarkastus ja kohti tyksiä taas mentiin. Ensin mentiin taas kohti röntgeniä, aiellä otettiin kuvat ja sitten kohti lääkäriä. Kaikki näytti kuvissa olevan ok ja pienen vääntelyn jälkeen edelleen hän oli sitä mieltä, että kaikki on ok. Hyvin oli siis toipuminen mennyt ja raudat jalassa oli yhä niin kuin pitääkin.

Sitten päästään aiheeseen, jota olen suuresti tässä ihmetellyt. Yksi jos toinenkin on keskustelupalstojen mukaan joutunut anelemaan lähetettä fyssarille. Itse en nyt anelemaan joutunut, mutta kun minun vakuutukseeni kuuluu 10 kertaa, niin asiasta mainitsin lääkärille. Hänen kommenttinsa asiaan oli, että kyllä hän minulle lähetteen kirjoittaa, mutta ei sitä jalkaa kukaan minun puolesta kuntouta. Tämä asenne on mielestäni sinällään hieman outo, koska nyt jälkikäteen kun asiaa ajattelen, niin ilman kuntoutusprosessia fyssarin kanssa jalkaani olisi hyvin voinut jäädä virheasento (kipsin jäljiltä sellainen oli) ja kuntoutuminen olisi vienyt huomattavasti pitempään. Lisäksi olen myös pohtinut, että ihmisten kuntouttaminen vakavien onnettomuuksien jälkeen mahd. Nop. Työkuntoon olisi myös yhteiskunnan etu. Ymmärrän kyllä sen pointin, että moni saattaa jättää fyssarin suosittelemat liikkeet tekemättä, mutta itselleni jalan kuntouttaminen oli prioriteetti numero yksi, niin ilman hänen apuaan tämä olisi vienyt paljon pitempään. No, myöhemmin lisää kuntoutumisesta, tässä oli tarkoitus nostaa esille lääkärien asenne kuntouttamiseen fysioterapiassa.

Niitä pieniä (ja vähän isompiakin) positiivisia asioita

Mielestäni jokaisesta asiasta voi löytää positiivisiakin puolia ja siksi tähän postaukseen kasaankin luun murtumisen iloisia puolia.

1. Tiedät rajasi ja voit aina ylittää ne uudestaan ja uudestaan

Ehkä joku asia meni överiksi, jos kerran päädyttiin luun murtumiseen. Mutta mikään ei siltikään estä tekemästä asioita uudelleen. Se voi vaatia paljon aikaa ja vaivaa, mutta jos todella haluat, niin kuntoutumisen myötä voit jälleen tehdä niitä samoja asioita uudestaan. Tällä kertaa vaan ehkä tiedät paremmin, miten pitkälle kannattaa mennä tai millaiset varusteet otat mukaan tms. Lisäksi kuntoutuessa vastaan tulee paljon rajoja ja niiden yli täytyy vaan uskaltaa hypätä.

2. Opit arvostamaan ympärilläsi olevia ihmisiä uudella tavalla

Riipuvuus ei ole hyvä juttu, mutta kun pakon sanelemana on riippuvainen toisista, oppii ymmärtämään miten paljon he ovat valmiita tekemään puolestasi. Tulee varmasti vielä aika, jolloin voit antaa takaisin yhtä paljon mitä olet saanutkin.

3. Saat aikaa ihan itsellesi ja tutkimusretken itseen

Itsensä tunteminen ja arvostaminen on aika hieno asia. Sohvalla makoilu pakosta ei ehkä ole se kaikista mukavin juttu, mutta onpahan aikaa miettiä omaa eloa ja vaellusta. Sen lisäksi voit lukea kirjoja, pelata, kutoa tai mitä nyt haluatkaan harrastella. Ihan hyvällä omallatunnolla. Ei se elämä karkaa mihinkään, vaikka välillä vähän pysähtyykin.

4. Opit arvostamaan vasenta jalkaasi

Tai siis mikä paikka nyt onkaan paketissa... Itse en koskaan aiemmin edes ajatellut, että minulla on vasen jalka. Kuluneet kuukaudet se on kuitenkin ollut eniten huomiotani saanut raaja. Ei sillä, että meidän kuuluisi ajatella, että meillä on jalka, mutta arvostaapa sitä omaa hyvinvointia taas astetta enemmän.

Kaikenkaikkiaan, tämänkin voi ajatella taas elämää opettavana kokemuksena, mikä vie taas eteenpäin. Vaikka välillä vähän sattuukin, niin silti lopputulos on sen arvoinen.

Ai mun kädet!

Kun jalka murtuu niin ei uskoisi, että kaikkein kovimmalle joutuu kädet. Itselleni ainakin siunaantui sairaalasta sellaiset perinteisen-tavallisen-tylsät harmaat kepit käyttööni. Muoviset kahvat oli kovat ja koska pitkään jouduin kävelemään hipasuvarauksella, niin kämmeniin kohdistu aika kova painolasti. Tämä johti siihen, että viimeisinä viikkoina, kun vielä kävelin ilman painon varaamista loukkaantuneelle jalalle, sormeni oli liki jatkuvasti puutuneina. Kovin ikävää siis. Pitemmillä kävelyreissuillakin piti pysähtyä pumppaamaan sormia, jotta inhottava pistelevä tunne loppuisi. Toki tämä oli samalla hyvä tekosyy hieman levähtää:)

Yhdeksän viikkoa siis kaiken kaikkiaan meni hipasuvarauksella. Kun sitten vihdoin ja viimein koitti aika alkaa miettimään painon laittamista jalalle, niin se tuntui äärimmäisen pelottavalta. Ja mistä minä sen tiedän mikä on puolipainovaraus? Google taas oli hyvä ystävä tässäkin suhteessa, nimittäin sieltähän löytyy ohjetta jos jonkinmoista. Ota vaaka, laske painostasi puolet, astu kipeällä jalalla vaa'alle niin, että saat täyteen tuon lukeman, jonka juuri laskit. Sitten koitat jollain ihmeellä muistaa miltä se jalassa tunti ja alat kävellessä laittaa painoa siihen saman verran. Ei muuten ole helpoin tehtävä, mutta kyllä siihen joku sopiva suhde löytyy. Pääasia on kai, että jalkaa opettelee taas käyttämään ja vähän keventää käsille aiheutuvaa rasitusta.

Pari päivää puolipainovarausluvan jälkeen itselleni tuli tilanne, että olin töissä ja kotiin piti päästä. Kyytiä en sille päivälle sattunut saamaan ja päätinkin, että tämä tyttö kävelee nyt kotiin 2,5 km matkan! Pöhköä joo, mutta 2h 45 min myöhemmin olin jo kotona. Matkaan mahtui monta istumataukoa ja pullollinen vettä, mutta selvisin, vaikkakin hiestä märkänä. Olotila oli kyllä huikea kotiin päästyäni, kuin olisi maratoonista selviytynyt. Tässä vielä Kupittaan puistossa otettu kuva ensimmäiseltä lepotauolta tuolla huikealla matkalla:

Puolivälin etappi

Kuusi viikkoa on aika, jonka ei-niin-vaikea murtuma kestää luutua. Moni siis selviää kuuden viikon keppielämällä. Itselläni kuusi viikkoa oli kulunut ja oli taas aika matkustaa tyksiin kuvattavaksi. Ensin kipsi pois, sitten ihan hervottomalta tuntuvan jalan kanssa kepeillä yhä pomppien kohti röntgeniä. Kuvat otettiin ja kohti lääkäriä uuden hienon rakennuksen toiseen siipeen. Lääkäri-setä katsoi kuvat ja totesi, että luutumista ei vielä näy (mikä normaalia tällaisissa murtumissa) ja että asento ja raudat on ookoo. Kuitenkin keppihyppely saa luvan jatkua, eli seuraavat kuusi viikkoa kuluisi seuraavast: 3 vko hipaisuvarauksella, sitten 2 viikkoa puolipainovarauksella ja lopulta yksi viikko täyspainovarauksella. Sitten olisi aika uuden kontrollin. Lääkäri-setä oli myös sitä mieltä, että olen osoittanut olevani riittävän fiksu ollakseni ilman kipsiä, ei siis mitään avattavia ortooseja tms, vaan ihan luomuna jalka saisi hengailla! Lisäyksenä vielä, että lekuriin mennessä kantsii kerätä paperilapulle kaikki mieltä askarruttavat kysymykset ja tunteet. Niitä ei kuitenkaan muista siinä hetkessä muuten. Ja kantsii myös oikeesti pyytää sitä lääkäriä selittämään asiat niin moneen kertaan, että varmasti itsekin ymmärtää. Sitäkin varten ne on siellä.

Tässä jalka kuvattuna samana päivänä, sorry jos jotakin järkyttää... Ainakin nuo pitkät säärikarvat, jotka on siis saaneet rauhassa kipsin alla kasvaa. Kaikista nautinnollisinta oli kuitenkin päästä suihkuun ilman pussittamisoperaatiota ja mikä parasta: pestä jalka kunnolla (ja tuo porkkanan värinen desinfiointiaine pois).

Jalkaa saisi siis seuraavina viikkoina jumpata (ilman painoja) ja koittaa vetreyttää kipsissä jämähtäneitä niveliä. Painoa sille ei tosiaankaan saanut laittaa, mutta ainakin oli taas mahdollista laittaa kaksi samanlaista kenkää jalkaan. Enää ei tarvinnut siis kulkea yhdellä kengällä ja toisessa jalassa jättikokoinen villasukka. 

Tässä vielä vertailun vuoksi molemmat jalat, turvotusta ei enää kauheasti ole, vaikka vähän pallero tuo vasen jalka onkin.