Kaikki ihanat ihmiset

Kuten aiemmin jo kirjoittelin, päätin siis itse käyttää sairaslomani työskennellen. Välillä kotona sohvalla maaten, jalka tietysti ylhäällä ja läppäri sylissä. Jo toisella viikolla kuitenkin meinasin tylsistyä yksin olemiseen ja päätin koittaa toimistolla oloa myös. Ajatukseni oli, että ensin yhden päivän viikosta, seuraavalla viikolla kaksi toimistopäivää, sitten kolme jne. Näin se sitten loppujen lopuksi aika pitkälti menikin ja olin toimistolla jalat pöydällä:) Muut päivät siis kotitoimisto oli toiminnassa. Olen aika sosiaalinen tapaus ja näin ollen kaipasin kontaktia ihmisiin. Muutakin kuin ikkunasta katsoen tai parhaina päivinä postilaatikolle raahautuessa ehkä naapurin näkeminen.

Koko aikana olin kovin riippuvainen toisista. Kiitokseksi kaikille auttaneille ja vinkiksi niille, joiden kaverit on jalka paketissa seuraava lista:

1. Tarjoa kyytiä paikasta a paikkaan b, tai vie edes ajelulle ja pois kotoa

2. Jos se ei ole mahdollista, mene kahville hänen luokseen. Vie lounasta tai vaikka pullaa tai jotain. Se piristää

3. Auta kotiaskareissa. Kepeillä kävellessä ja kipeenä ei ole kovin helppoa tiskata tai siivota tai yhtään mitään.

4. Auta ovien kanssa. Ei niistä aina ole helppoa hitaana kulkea.

5. Ja työkavereille kiitokseksi: kanna tee/kahvikuppi/lounastarjotin.

Kaikki nämä asia muistuttaa ihanista ihmisistä ympärilläni. Kun tulee hetki, jolloin he tarvitsevat apua, olen varmasti paikalla. Ja nykyisin jos nään jonkun keppien kanssa liikkuvan, niin varmasti otan hänet erilailla kuin aiemmin huomioon. Harmi, että sen ymmärtämiseen tarvitsi uhrata yksi sääriluu.

Ja jaksaa, ja jumppaa!

Ensimmäisen viikon jälkeen kipsi alkoi jo tuntua vähän löysemmältä. Syitä tälle tuntemukselle oli kaksi: turvotus alkoi laskea jo ja toisaalta lihakset aloittivat surkastumisensa. Sairaalasta sain mukaan jumppaliikkeitä, eli istualtaan tuolilla jalkaa pitäisi polven kohdalta ojentaa ylös ja taas alas. Toinen liike oli nostaa jalkaterää kipsin reunaa vasten, pitää pohjelihas hetken jännittyneenä ja rentouttaa taas. Molempia näitä liikkeitä sai tehdä niin paljon kun sielu sietää. Jälkiviisaana ajatellen, enemmänkin olisi voinut tehdä. Esimerkiksi kolmen viikon kohdalla, kun kipsi vaihdettiin, oli pohjelihakseni kolme senttiä pienempi kuin terveen jalan pohje. Johtuiko tämä lihaksen surkastumisesta vai terveen jalan vahvistumisesta, kun sitä käytti koko ajan kaikkeen? Luulenpa, että molemmilla oli osuutensa asiaan. Yhtäkaikki, jumppaa olisi kannattanut harrastaa enemmän tuona aikana.

Muuten liikkuminen oli vielä kovin hankalaa ja kipsin löystymisen takia se hieman alkoi hiertämään, varsinkin leikkaushaavaa kiinni pitävien niittien kohdalta. Jos olisi ollut fiksu, niin olisi voinut käydä vaihdattamassa kipsin sopivampaan lääkärissä. Sanoivatkin myöhemmin siellä, että kipsiaika on muutenkin jo tarpeeksi ikävää, niin ei epäsopivan kipsin takia tarvitse muuten kärsiä. Jottei pelkkä kipsin hiertäminen riittäisi, niin noin viikon kohdalla alkoi inhottava kipu aina kun laski jalan alas. Päätelmäni on jonkinlainen paineentasaus, sillä kipu jatkui noin minuutin-pari, kunnes se meni ohi ja liikkumaan lähteminen tuntui taas järkevältä. Etenkin vessaan kiirehtiessä tämä oli kovin ikävää. Useamman kerran huomasin kiirehtiväni kohti vessaa, kun yritin välttää liikkumista viimeiseen asti.

Laitetaanko pieneen pussiin?

Ensimmäinen viikko kipsikoipena oli varmasti vaikein koko projektissa. Kipu oli vielä kova ja särkylääkkeitä kului sallittujen määrien mukaisesti. Kolmiolääkkeet jätin hyllylle, mutta muuten maksiannostuksilla taisi ekat viikot mennä. Kipu ei kuitenkaan ole pahin haaste, nimittäin henkinen tuska on kyllä suurempi kuin fyysinen. 

Uuteen tilanteeseen sopeutumiseen auttaa kyllä huumori ja positiivinen asenne, mutta ei oo helppoa myöntää itselleen, että tarvitsee toisten apua - tai siis on riippuvainen muista. Itkua vääntäen vaadin, että saan tehdä ruokaa enkä vaan makaa koipi pystyssä sohvalla. Niinpä muistan kuorineeni perunoita jakkaralla istuen ja jalka toisen tuolin päällä. Keittiömme onneksi koostuu putkästä tasosta ja ruokapöydästä, joka on jääkaapin vieressä. Sitä pitkin sai hyvin kuljetettua kaikkia tarpeellisia juttuj. Tyyli siis oli seuraava: siirrä lautasta (tai muuta esinettä) niin pitkälle kuin käsi riittää. Siirry keppien kanssa askel eteenpäin. Siirrä taas lautasta ja sitten itseäsi. Näin niin kauan, kunnes olet perillä. Hidasta, mutta parempaakaan ei ole tarjolla. Tai on: lainatakseni kauppojen kassoja: laitetaanko pieneen pussiin? Eli kaikki mikä vaan mahtuu ja sopii pieneen pussiin, pakataan sinne. Pussi laitetaan kepin käsiosaan roikkumaan ja iloisesti taas eteenpäin. Lueskelinpa jonkun ottaneen keittiöön toimistotuolinkin tai baarijakkara (pyörivä). Itse taistelin ilman näitä. Käytännön vinkinksi myös voisin sanoa, että kannattaa kasata kaikki mahdollinen ja tarpeellinen rupkapöydälle, istahtaa alas ja rauhassa pilkkoa siinä. Etenkin salaatteja tehdessä tämä onnistui hyvin, ei tarvitse olla jaloillaan. Se on kuitenkin kaikkein raskainta ja itselläni ainakin tuntui, että taju lähtee, kun oli liian pitkään jaloilla. Tai siis jalalla. Tai sitten vaan reilusti pyytää apua ja juoksuttaa jotakin muuta.

Henkinen tuska ei jää vaan keittiöön tai kantamiseen, nimittäin pahinta on tunne, kun ei pääse minnekkään. Kevätsulatteli lumihankia ja aurinko paistoi ulkona, mutta itse katteli sitä vaan ikkunan läpi. Onnekseni mieheni jaksoi viedä minut jo pari päivää kotiutumiseni jälkeen aamiaiselle Naantalin Aurinkoiseen. Muistan hyvin, kun sen jälkeen lähdettiin vielä ajelulle ympäri kaupunkia. Tuntui kuin olisi ollut pois sivistyksestä jo iäisyyden vaikkei kyseessä ollutkaan kuin muutama päivä. Ja edessä olisi vielä monta viikkoa, ikuisuus, kuten silloin olisin asiaa kuvannut.

Kotiin ihmettelemään

Kun olin siis jokusen päivän sairaalassa kuunnellut muita luita murtaneita (pääosin mummoja) niin oli aika kotiutua. Sairaalan kliineillä käytävillä vähän harjoiteltiin kepeillä kävelyä: kepit ja kipeä jalka eteen ja sit keppien varassa toinen jalka taas eteen. Portaat ylös: keppien varassa terve jalka ylemmälle portaalle ja sit ku ollaan siinä tukevasti ni kipeä jalka perässä. Ja alas: ensin kepit, sitten niitten varassa terveellä jalalla alemmalle portaalle ja kipeä jälleen perässä. Paperilla helppoa, mutta muuten ei. Aluksi kiipesin sisällä portaita ylöspäin ojentajapunnerrustekniikalla. Se oli turvallisemman tuntuista:)

Eka päivä kotona olikin ihmettelyä. Mieheni haki mut sairaalasta ja lähti takas töihin. Siinä välissä käytiin apteekissa, hain ison kasan särkylääkkeitä ja Klexane piikkejä veritulpan estämiseksi. Nämä on ilmeisesti yleisiä leikkausten jälkeen. Itse käytin niitä koko kipsiajan, eli yksi piikki päivässä 50 kpl yhteensä. Apteekissa meinasi taju lähteä, kun jalka ei ollut tottunut olemaan alaspäin. Päättelin myös, että lääkkeillä oli oma vaikutuksensa. Sekä kepeillä kävelyllä, alkuunsa niillä jo muutaman askeleen ottaminen sai hien otsalle, vaikka voinkin pitää itseäni ihan hyväkuntoisena runsaan liikunnanmäärän takia.

Iltapäivällä, kun mieheni saapui takaisin lähettiin käymään mun työpaikalla; hain läppärini, kun olin sopinut pomoni kanssa, että teen kotoa käsin töitä. Tämä oli ihan oma ajatukseni, sillä mun pää ei olis kestänyt neljää kuukautta möllöttämistä, kun mitään ei jalan kanssa pääse tekemään. Onneksi on toimistotyö, joka salli tämän... Ja joustava pomo:)

Tässä kuva valkoisen kipsin ajalta. Tää on leikkauksen jälkeen, leikkaussalissa siis kipsattu. Kuva on otettu tyksissä.

Itku pitkästä ilosta

Tämä tarina sai siis alkunsa pulkkamäestä. Katu-uskottavaa olisi ollut laskea hurjaa mäkeä liian lujaa tai muuta vastaavaa. Mutta ei, työnsin vauhtia kavereille ja jäinen mäki teki tepposet, minkä seurauksena liukastuin ja jalka vääntyi sivulle päin. Itkuhan siitä tuli. Lähin sairaala, joka sattu olemaan Forssassa, ei tarjonnut enää röntgeniä, joten matka vahvojen droppien saattelemana jatkui lähemmäs kotia Tyksiin. Kuvat saatiin ja tuomio oli selvä: rautaa jalkaan pitäisi laittaa. Tai no titaaniahan se taitaa olla. Tyksin muuttoviikkojen takia kaaoksen keskellä sain odotella pari päivää, eli sunnuntaina osastolle-keskiviikkona leikkaussaliin-torstaina kotiin. Leikkaava lääkäri vaan totesi,

että aika palapelin olin saanut aikaiseksi.

Jalka kuvattuna tapahtumapäivänä, en yhtään ihmettele, että tuolla jalalla ei kävelty askeltakaan.

Jalka kuvattuna kotiutumista ennen. Haava on kiinni niiteillä, ne ja kipsi näkyy kuvassa aika hauskasti. Kuvakulma hämää myös, nuo ruuvit ei oikeesti ole pohjeluuhun asti.

Olin juuri helmikuussa täyttänyt 30 v, ja maaliskuun lopussa murtuma tapahtui. Ei pitäisi vanhan mennä leikkimään:D . No, olen aina ollut menossa ja sen enempää pelkäämättä tai varomatta tehnyt kaikenlaista. Kuitenkin tässä nyt komeilee ainoa murtumani, onneksi niin. Maitotuotteita olen aina nauttinut paljon, eli tuo on vaatinut jo kovan energian mennäkseen poikki.

Lääkäri kertoi myös, että tämän tyyppiset niveleen asti olevat pirstaleiset murtumat ovat yksiä hankalimmista ja vievät hieman pidemmän ajan luutuakeen. Kuulemma ovat olleet yleisiä entisaikaan maajusseilla; tuskin ovat sentään pulkkamäessä olleet. Itselläni oli kuitenkin edessä yhteensä 12 viikkoa kepeillä kävelyä. 8 viikkoa ilman varausta, 3 viikkoa puolipainovaraus ja 1 viikko täyspainolla. Kuulostaa ihan maailmanlopulta noin pitkä aika! Tässä vaiheessa jo mietin, että pitikö hankkia kaksikerroksinen asunto...

Tämä on tarina yhdestä epäonnisesta murtuneesta sääriluusta.

Eli siis kaikki alkoi aurinkoisena pääsiäisenä 2013, kun temmelsimme pulkkamäessä. Työnsin vauhtia kavereilleni ja jalat lähti alta, lopputuloksena järjetön kipu ja murtuneet sääri- ja pohjeluu. Siinä meni sitten elämä muutamaksi kuukaudeksi uusiksi, siitä kuitenkin lisää myöhemmin. Koko luunkasausprojektin aikana hain vertaistukea lueskelemalla erinäisiä keskustelupalstoja ja kirjoittelin samalla omia tuntemuksiani ylös. Nyt lokakuussa kun elämä alkaa jalkani osalta jo normalisoitumaan, on korkea aika jakaa noita kirjottamiani ajatuksia myös tuleville jalkapuolille henkiseksi tueksi ja avuksi. Ajattelin siis kirjoitella niistä asioista, joita itse olen etsinyt ja ihmetellyt, enkä välttämättä löytänyt vastausta netin ihmeellisestä maailmasta. Kaikki tähän blogiin kirjoittamani tieto on kasattu vain omasta kokemuksesta, eli mitään tieteellistä tai taiteellista perustetta näille väitteille ei ole. Toivottavasti joku löytää täältäkin vertaistukea ja apua! Blogin keskustelut on aina avoinna kaikille kohtalotovereille, vinkatkaa, jos on jotakin mikä mietityttää:)