Itku pitkästä ilosta

Tämä tarina sai siis alkunsa pulkkamäestä. Katu-uskottavaa olisi ollut laskea hurjaa mäkeä liian lujaa tai muuta vastaavaa. Mutta ei, työnsin vauhtia kavereille ja jäinen mäki teki tepposet, minkä seurauksena liukastuin ja jalka vääntyi sivulle päin. Itkuhan siitä tuli. Lähin sairaala, joka sattu olemaan Forssassa, ei tarjonnut enää röntgeniä, joten matka vahvojen droppien saattelemana jatkui lähemmäs kotia Tyksiin. Kuvat saatiin ja tuomio oli selvä: rautaa jalkaan pitäisi laittaa. Tai no titaaniahan se taitaa olla. Tyksin muuttoviikkojen takia kaaoksen keskellä sain odotella pari päivää, eli sunnuntaina osastolle-keskiviikkona leikkaussaliin-torstaina kotiin. Leikkaava lääkäri vaan totesi,

että aika palapelin olin saanut aikaiseksi.

Jalka kuvattuna tapahtumapäivänä, en yhtään ihmettele, että tuolla jalalla ei kävelty askeltakaan.

Jalka kuvattuna kotiutumista ennen. Haava on kiinni niiteillä, ne ja kipsi näkyy kuvassa aika hauskasti. Kuvakulma hämää myös, nuo ruuvit ei oikeesti ole pohjeluuhun asti.

Olin juuri helmikuussa täyttänyt 30 v, ja maaliskuun lopussa murtuma tapahtui. Ei pitäisi vanhan mennä leikkimään:D . No, olen aina ollut menossa ja sen enempää pelkäämättä tai varomatta tehnyt kaikenlaista. Kuitenkin tässä nyt komeilee ainoa murtumani, onneksi niin. Maitotuotteita olen aina nauttinut paljon, eli tuo on vaatinut jo kovan energian mennäkseen poikki.

Lääkäri kertoi myös, että tämän tyyppiset niveleen asti olevat pirstaleiset murtumat ovat yksiä hankalimmista ja vievät hieman pidemmän ajan luutuakeen. Kuulemma ovat olleet yleisiä entisaikaan maajusseilla; tuskin ovat sentään pulkkamäessä olleet. Itselläni oli kuitenkin edessä yhteensä 12 viikkoa kepeillä kävelyä. 8 viikkoa ilman varausta, 3 viikkoa puolipainovaraus ja 1 viikko täyspainolla. Kuulostaa ihan maailmanlopulta noin pitkä aika! Tässä vaiheessa jo mietin, että pitikö hankkia kaksikerroksinen asunto...