Ja jaksaa, ja jumppaa!

Ensimmäisen viikon jälkeen kipsi alkoi jo tuntua vähän löysemmältä. Syitä tälle tuntemukselle oli kaksi: turvotus alkoi laskea jo ja toisaalta lihakset aloittivat surkastumisensa. Sairaalasta sain mukaan jumppaliikkeitä, eli istualtaan tuolilla jalkaa pitäisi polven kohdalta ojentaa ylös ja taas alas. Toinen liike oli nostaa jalkaterää kipsin reunaa vasten, pitää pohjelihas hetken jännittyneenä ja rentouttaa taas. Molempia näitä liikkeitä sai tehdä niin paljon kun sielu sietää. Jälkiviisaana ajatellen, enemmänkin olisi voinut tehdä. Esimerkiksi kolmen viikon kohdalla, kun kipsi vaihdettiin, oli pohjelihakseni kolme senttiä pienempi kuin terveen jalan pohje. Johtuiko tämä lihaksen surkastumisesta vai terveen jalan vahvistumisesta, kun sitä käytti koko ajan kaikkeen? Luulenpa, että molemmilla oli osuutensa asiaan. Yhtäkaikki, jumppaa olisi kannattanut harrastaa enemmän tuona aikana.

Muuten liikkuminen oli vielä kovin hankalaa ja kipsin löystymisen takia se hieman alkoi hiertämään, varsinkin leikkaushaavaa kiinni pitävien niittien kohdalta. Jos olisi ollut fiksu, niin olisi voinut käydä vaihdattamassa kipsin sopivampaan lääkärissä. Sanoivatkin myöhemmin siellä, että kipsiaika on muutenkin jo tarpeeksi ikävää, niin ei epäsopivan kipsin takia tarvitse muuten kärsiä. Jottei pelkkä kipsin hiertäminen riittäisi, niin noin viikon kohdalla alkoi inhottava kipu aina kun laski jalan alas. Päätelmäni on jonkinlainen paineentasaus, sillä kipu jatkui noin minuutin-pari, kunnes se meni ohi ja liikkumaan lähteminen tuntui taas järkevältä. Etenkin vessaan kiirehtiessä tämä oli kovin ikävää. Useamman kerran huomasin kiirehtiväni kohti vessaa, kun yritin välttää liikkumista viimeiseen asti.