Laitetaanko pieneen pussiin?

Ensimmäinen viikko kipsikoipena oli varmasti vaikein koko projektissa. Kipu oli vielä kova ja särkylääkkeitä kului sallittujen määrien mukaisesti. Kolmiolääkkeet jätin hyllylle, mutta muuten maksiannostuksilla taisi ekat viikot mennä. Kipu ei kuitenkaan ole pahin haaste, nimittäin henkinen tuska on kyllä suurempi kuin fyysinen. 

Uuteen tilanteeseen sopeutumiseen auttaa kyllä huumori ja positiivinen asenne, mutta ei oo helppoa myöntää itselleen, että tarvitsee toisten apua - tai siis on riippuvainen muista. Itkua vääntäen vaadin, että saan tehdä ruokaa enkä vaan makaa koipi pystyssä sohvalla. Niinpä muistan kuorineeni perunoita jakkaralla istuen ja jalka toisen tuolin päällä. Keittiömme onneksi koostuu putkästä tasosta ja ruokapöydästä, joka on jääkaapin vieressä. Sitä pitkin sai hyvin kuljetettua kaikkia tarpeellisia juttuj. Tyyli siis oli seuraava: siirrä lautasta (tai muuta esinettä) niin pitkälle kuin käsi riittää. Siirry keppien kanssa askel eteenpäin. Siirrä taas lautasta ja sitten itseäsi. Näin niin kauan, kunnes olet perillä. Hidasta, mutta parempaakaan ei ole tarjolla. Tai on: lainatakseni kauppojen kassoja: laitetaanko pieneen pussiin? Eli kaikki mikä vaan mahtuu ja sopii pieneen pussiin, pakataan sinne. Pussi laitetaan kepin käsiosaan roikkumaan ja iloisesti taas eteenpäin. Lueskelinpa jonkun ottaneen keittiöön toimistotuolinkin tai baarijakkara (pyörivä). Itse taistelin ilman näitä. Käytännön vinkinksi myös voisin sanoa, että kannattaa kasata kaikki mahdollinen ja tarpeellinen rupkapöydälle, istahtaa alas ja rauhassa pilkkoa siinä. Etenkin salaatteja tehdessä tämä onnistui hyvin, ei tarvitse olla jaloillaan. Se on kuitenkin kaikkein raskainta ja itselläni ainakin tuntui, että taju lähtee, kun oli liian pitkään jaloilla. Tai siis jalalla. Tai sitten vaan reilusti pyytää apua ja juoksuttaa jotakin muuta.

Henkinen tuska ei jää vaan keittiöön tai kantamiseen, nimittäin pahinta on tunne, kun ei pääse minnekkään. Kevätsulatteli lumihankia ja aurinko paistoi ulkona, mutta itse katteli sitä vaan ikkunan läpi. Onnekseni mieheni jaksoi viedä minut jo pari päivää kotiutumiseni jälkeen aamiaiselle Naantalin Aurinkoiseen. Muistan hyvin, kun sen jälkeen lähdettiin vielä ajelulle ympäri kaupunkia. Tuntui kuin olisi ollut pois sivistyksestä jo iäisyyden vaikkei kyseessä ollutkaan kuin muutama päivä. Ja edessä olisi vielä monta viikkoa, ikuisuus, kuten silloin olisin asiaa kuvannut.