Kotiin ihmettelemään

Kun olin siis jokusen päivän sairaalassa kuunnellut muita luita murtaneita (pääosin mummoja) niin oli aika kotiutua. Sairaalan kliineillä käytävillä vähän harjoiteltiin kepeillä kävelyä: kepit ja kipeä jalka eteen ja sit keppien varassa toinen jalka taas eteen. Portaat ylös: keppien varassa terve jalka ylemmälle portaalle ja sit ku ollaan siinä tukevasti ni kipeä jalka perässä. Ja alas: ensin kepit, sitten niitten varassa terveellä jalalla alemmalle portaalle ja kipeä jälleen perässä. Paperilla helppoa, mutta muuten ei. Aluksi kiipesin sisällä portaita ylöspäin ojentajapunnerrustekniikalla. Se oli turvallisemman tuntuista:)

Eka päivä kotona olikin ihmettelyä. Mieheni haki mut sairaalasta ja lähti takas töihin. Siinä välissä käytiin apteekissa, hain ison kasan särkylääkkeitä ja Klexane piikkejä veritulpan estämiseksi. Nämä on ilmeisesti yleisiä leikkausten jälkeen. Itse käytin niitä koko kipsiajan, eli yksi piikki päivässä 50 kpl yhteensä. Apteekissa meinasi taju lähteä, kun jalka ei ollut tottunut olemaan alaspäin. Päättelin myös, että lääkkeillä oli oma vaikutuksensa. Sekä kepeillä kävelyllä, alkuunsa niillä jo muutaman askeleen ottaminen sai hien otsalle, vaikka voinkin pitää itseäni ihan hyväkuntoisena runsaan liikunnanmäärän takia.

Iltapäivällä, kun mieheni saapui takaisin lähettiin käymään mun työpaikalla; hain läppärini, kun olin sopinut pomoni kanssa, että teen kotoa käsin töitä. Tämä oli ihan oma ajatukseni, sillä mun pää ei olis kestänyt neljää kuukautta möllöttämistä, kun mitään ei jalan kanssa pääse tekemään. Onneksi on toimistotyö, joka salli tämän... Ja joustava pomo:)

Tässä kuva valkoisen kipsin ajalta. Tää on leikkauksen jälkeen, leikkaussalissa siis kipsattu. Kuva on otettu tyksissä.