Niitä pieniä (ja vähän isompiakin) positiivisia asioita

Mielestäni jokaisesta asiasta voi löytää positiivisiakin puolia ja siksi tähän postaukseen kasaankin luun murtumisen iloisia puolia.

1. Tiedät rajasi ja voit aina ylittää ne uudestaan ja uudestaan

Ehkä joku asia meni överiksi, jos kerran päädyttiin luun murtumiseen. Mutta mikään ei siltikään estä tekemästä asioita uudelleen. Se voi vaatia paljon aikaa ja vaivaa, mutta jos todella haluat, niin kuntoutumisen myötä voit jälleen tehdä niitä samoja asioita uudestaan. Tällä kertaa vaan ehkä tiedät paremmin, miten pitkälle kannattaa mennä tai millaiset varusteet otat mukaan tms. Lisäksi kuntoutuessa vastaan tulee paljon rajoja ja niiden yli täytyy vaan uskaltaa hypätä.

2. Opit arvostamaan ympärilläsi olevia ihmisiä uudella tavalla

Riipuvuus ei ole hyvä juttu, mutta kun pakon sanelemana on riippuvainen toisista, oppii ymmärtämään miten paljon he ovat valmiita tekemään puolestasi. Tulee varmasti vielä aika, jolloin voit antaa takaisin yhtä paljon mitä olet saanutkin.

3. Saat aikaa ihan itsellesi ja tutkimusretken itseen

Itsensä tunteminen ja arvostaminen on aika hieno asia. Sohvalla makoilu pakosta ei ehkä ole se kaikista mukavin juttu, mutta onpahan aikaa miettiä omaa eloa ja vaellusta. Sen lisäksi voit lukea kirjoja, pelata, kutoa tai mitä nyt haluatkaan harrastella. Ihan hyvällä omallatunnolla. Ei se elämä karkaa mihinkään, vaikka välillä vähän pysähtyykin.

4. Opit arvostamaan vasenta jalkaasi

Tai siis mikä paikka nyt onkaan paketissa... Itse en koskaan aiemmin edes ajatellut, että minulla on vasen jalka. Kuluneet kuukaudet se on kuitenkin ollut eniten huomiotani saanut raaja. Ei sillä, että meidän kuuluisi ajatella, että meillä on jalka, mutta arvostaapa sitä omaa hyvinvointia taas astetta enemmän.

Kaikenkaikkiaan, tämänkin voi ajatella taas elämää opettavana kokemuksena, mikä vie taas eteenpäin. Vaikka välillä vähän sattuukin, niin silti lopputulos on sen arvoinen.

Ai mun kädet!

Kun jalka murtuu niin ei uskoisi, että kaikkein kovimmalle joutuu kädet. Itselleni ainakin siunaantui sairaalasta sellaiset perinteisen-tavallisen-tylsät harmaat kepit käyttööni. Muoviset kahvat oli kovat ja koska pitkään jouduin kävelemään hipasuvarauksella, niin kämmeniin kohdistu aika kova painolasti. Tämä johti siihen, että viimeisinä viikkoina, kun vielä kävelin ilman painon varaamista loukkaantuneelle jalalle, sormeni oli liki jatkuvasti puutuneina. Kovin ikävää siis. Pitemmillä kävelyreissuillakin piti pysähtyä pumppaamaan sormia, jotta inhottava pistelevä tunne loppuisi. Toki tämä oli samalla hyvä tekosyy hieman levähtää:)

Yhdeksän viikkoa siis kaiken kaikkiaan meni hipasuvarauksella. Kun sitten vihdoin ja viimein koitti aika alkaa miettimään painon laittamista jalalle, niin se tuntui äärimmäisen pelottavalta. Ja mistä minä sen tiedän mikä on puolipainovaraus? Google taas oli hyvä ystävä tässäkin suhteessa, nimittäin sieltähän löytyy ohjetta jos jonkinmoista. Ota vaaka, laske painostasi puolet, astu kipeällä jalalla vaa'alle niin, että saat täyteen tuon lukeman, jonka juuri laskit. Sitten koitat jollain ihmeellä muistaa miltä se jalassa tunti ja alat kävellessä laittaa painoa siihen saman verran. Ei muuten ole helpoin tehtävä, mutta kyllä siihen joku sopiva suhde löytyy. Pääasia on kai, että jalkaa opettelee taas käyttämään ja vähän keventää käsille aiheutuvaa rasitusta.

Pari päivää puolipainovarausluvan jälkeen itselleni tuli tilanne, että olin töissä ja kotiin piti päästä. Kyytiä en sille päivälle sattunut saamaan ja päätinkin, että tämä tyttö kävelee nyt kotiin 2,5 km matkan! Pöhköä joo, mutta 2h 45 min myöhemmin olin jo kotona. Matkaan mahtui monta istumataukoa ja pullollinen vettä, mutta selvisin, vaikkakin hiestä märkänä. Olotila oli kyllä huikea kotiin päästyäni, kuin olisi maratoonista selviytynyt. Tässä vielä Kupittaan puistossa otettu kuva ensimmäiseltä lepotauolta tuolla huikealla matkalla:

Puolivälin etappi

Kuusi viikkoa on aika, jonka ei-niin-vaikea murtuma kestää luutua. Moni siis selviää kuuden viikon keppielämällä. Itselläni kuusi viikkoa oli kulunut ja oli taas aika matkustaa tyksiin kuvattavaksi. Ensin kipsi pois, sitten ihan hervottomalta tuntuvan jalan kanssa kepeillä yhä pomppien kohti röntgeniä. Kuvat otettiin ja kohti lääkäriä uuden hienon rakennuksen toiseen siipeen. Lääkäri-setä katsoi kuvat ja totesi, että luutumista ei vielä näy (mikä normaalia tällaisissa murtumissa) ja että asento ja raudat on ookoo. Kuitenkin keppihyppely saa luvan jatkua, eli seuraavat kuusi viikkoa kuluisi seuraavast: 3 vko hipaisuvarauksella, sitten 2 viikkoa puolipainovarauksella ja lopulta yksi viikko täyspainovarauksella. Sitten olisi aika uuden kontrollin. Lääkäri-setä oli myös sitä mieltä, että olen osoittanut olevani riittävän fiksu ollakseni ilman kipsiä, ei siis mitään avattavia ortooseja tms, vaan ihan luomuna jalka saisi hengailla! Lisäyksenä vielä, että lekuriin mennessä kantsii kerätä paperilapulle kaikki mieltä askarruttavat kysymykset ja tunteet. Niitä ei kuitenkaan muista siinä hetkessä muuten. Ja kantsii myös oikeesti pyytää sitä lääkäriä selittämään asiat niin moneen kertaan, että varmasti itsekin ymmärtää. Sitäkin varten ne on siellä.

Tässä jalka kuvattuna samana päivänä, sorry jos jotakin järkyttää... Ainakin nuo pitkät säärikarvat, jotka on siis saaneet rauhassa kipsin alla kasvaa. Kaikista nautinnollisinta oli kuitenkin päästä suihkuun ilman pussittamisoperaatiota ja mikä parasta: pestä jalka kunnolla (ja tuo porkkanan värinen desinfiointiaine pois).

Jalkaa saisi siis seuraavina viikkoina jumpata (ilman painoja) ja koittaa vetreyttää kipsissä jämähtäneitä niveliä. Painoa sille ei tosiaankaan saanut laittaa, mutta ainakin oli taas mahdollista laittaa kaksi samanlaista kenkää jalkaan. Enää ei tarvinnut siis kulkea yhdellä kengällä ja toisessa jalassa jättikokoinen villasukka. 

Tässä vielä vertailun vuoksi molemmat jalat, turvotusta ei enää kauheasti ole, vaikka vähän pallero tuo vasen jalka onkin.

Treeniä ja särkylääkkeitä

On hetkiä, jolloin jalka tuntuu liki normaalilta ja mieli jo juoksee pitkin katuja. Sitten on hetkiä kun vaan sattuu ja sattuu ja vielä kerran sattuu. Eihän meidän kuulu ajatella, että meillä on jalka, oli se oikea tai vasen. Mutta kun jalasta luu murtuu, niin väkisinkin sitä ajattelee, että mulla on jalka! Sitten alkaa tarkkailemaan kaikkea mitä jalassaan tuntee ja epäilemään kaikkea: onko tämmönen kipu normaalia, miksi se tuntuu tuollaiselta, miksei nyt tunnu miltään? Vastauksia ei ole, pitää vaan arvailla ja luottaa omaan aistimukseen; suurin osa tuntemuksista on ihan normaaleja. Ja jos alat ihan oikeesti epäillä, niin hakeudu ammattilaisten luo.

Omaan parantumiseen voi vaikuttaa positiivisella mielellä. Sen lisäksi ihan oikeesti kannattaa tehdä annettuja jumppaliikkeitä, vaikka se hetkittäin saattaa tylsältä tuntuakin. Jalasta saa kummiskin paljon nopeammin taas niin normaalin kuin mahdollista, jos niitä tekee. Tässä yksi vinkki treenaamiseen:

Eli painoja mukaan, ni on vähän tehokkaampaa. Kuulemma painoja ei kannata käyttää heti kipsin poiston jälkeen, mutta kipsin kanssa tuo jalka ei pääse vääntymään vahingossakaan väärin. Kun on tottunut liikkumaan paljon, niin lihakset kaipaa tekemistä ja hetkittäin tuntui siltä, että pelkkä jalan nostelu ei vaan riitä.

Muodin huipulle

Alkuperäisen valkoisen kipsin kanssa sain jalkaani mahtumaan oikeastaan vain löysät verkkarihousut. Kolme viikkoa niitä käytettyäni olikin huikea muutos, kun sain pinkin kipsin, joka oli ohut ja mahdollisti vaatevaraston laajemman käytön. Heti seuraavana päivänä kaivoin kaapistani löysimmät farkut (suoraksi malliksikin kutsutut) ja innoissani puin ne päälleni. Kovin oli huikea tunne taas saada jotain järkevää pääle, kun ihmisten ilmoilla liikkuu!

http://youtu.be/QQ29oAcvC34

"Jeans - I love you, you keep me warm" :)

Jossakin vaiheessa olin myös päättänyt, että haluan hameen päälleni. Sehän nyt ei itsessään tuota suuria ongelmia kipsin kanssa, mutta halusin myös legginsit jalkaan. Ainoa vaihtoehto oli siis leikata toinen lahje legginseistä kipsin yläreunalle ylettyväksi ja näin tyylikäs hieno pinkki kipsi pääsi mukaan tyylikkääseen asukokonaisuuteen. Kaikenkaikkiaan aika luova sai olla siinä, mitä päällensä sai puettua, varsinkin kun on tottunut kapealahkeisiin farkkuihin, jotka jalassani on lähestulkoon aina.

Kipsiä kun ei saa kastella...

Kipsiä, edes lasikuituista, ei ole suotavaa kastella. Tämä tietysti aiheuttaa lieviä haasteita suihkussa käynnille. Kaikenlaisia teippailuoperaatioita lueskelin netistä ja tässä tulee siis yksi lisää:

Apteekin setä oli kiltti, kun kävin lääkekokoelmaa hankkimassa kotiutumisen yhteydessä. Olin jostain foorumilta lukenut, että on olemassa kipsipusseja, jotka on siis tehty kipsin suojaamista varten. Tämä apteekin setä ei ollut tämmöisistä kuullutkaan, kun niitä siinä lääkehuuruissani tajusin kysellä. Hän kuitenkin katsoi koneelta ja heillä oli jossain varaston pohjalla muutama pussi jäljellä. Sain nämä kaikki kaupanpäällisinä, niin surkealta taisin siinä hetkessä näyttää.

Itse käytin yhtä pussia kaiken aikaa. Pussissa oli mukana oma teippi, mutta kerran jälkeen otin maalarinteipin käyttöön. Totesin hyväksi ideaksi ensin laittaa pienen pyyhkeen kipsin yläreunaan, siihen teippiä päälle. Sitten tuo ylipitkä pussi jalkaan ja lisää teippiä. Pussi oli siis tarkoitettu riittämään nivusiin asti, mutta saapaskipsini kanssa se jäi kovin pitkäksi.

Pussitusoperaation jälkeen sitten suihkuun; mieheni kiltisti nosti minulle saunan alimman jakkaran, jolla istuskellen sitten parhaan taitoni mukaan koitin saada itseni puhtaaksi käsisuihkun kanssa jalka suihkun ulottumattomissa.

Kaikista jännin paikka oli suikun jälkeen, kun kepeillä piti hyppiä pois suihkun liukastamalla kylppärin lattialla. Kieli keskellä suuta ja tosi varoen siitäkin selvittiin kaatumatta:)

Väriä elämään - sen pitää olla pinkkiä!

Kolmen viikon kärsimyksen jälkeen oli ensimmäinen käynti tyksissä ja näin jalkani ensimmäistä kertaa kaiken tapahtuneen jälkeen (se lastoitettiin heti tapahtuneen jälkeen ja odotti siinä tilassa aina leikkaussaliin, jossa sitten kipsattiin). Aika hurja näky olikin, kun turvotusta oli vielä reilusti ja leikkaussalissa laitettu oranssi desinfiointiaine sai jalan muistuttamaan lähinnä porkkanaa. Puhumattakaan toki leikkaushaavaa sitoneista 24 niitistä. Tällä käynnillä poistettiin nuo niitit, se tuntui lähinnä hyvin pieneltä nipistelyltä, eli sitä ei tartte kyllä jänskättää. Kun valkoinen vanha kipsi otettiin pois, jalka tuntui kovin luonnottomalta ja heikolta, olihan siihen kipsin tukemiseen jo tottunut. Jalka kaikenkaikkiaan näytti kuitenkin ruipelolta, kun lihakset olivat kadonneet.

Lääkintävahtimestari ja hänen apunaan ollut harjottelija lopulta esittivät sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen: minkä värisen kipsin haluat? Luonnollisestikin pinkki oli ensisijainen toive ja sen myös sainkin.

Se on kovin hassua miten väri voi voikaan tehdä niin suuren muutoksen mielelle:) Uusi kipsi oli paljon ohuempi ja kevyempi ja paljon kaikkea, mutta jo sen pirteä väri sai murtuneen sääriluun paranemaan nopeammin. Mukaan sain myös tarralenkkarin, siis tuon viimeisintä muotia olevan kengän. Sen oli tarkoitus helpottaa valeaskeleen ottamista, kun ilman painovarausta piti kepeillä vielä kävellä. Kuulemma myös valeaskeleeseen totuttautuminen helpottaisi elämää, kun aikanaan tulisi hetki, jolloin jalalle saisi painoa taas laittaa.

Ylös, ulos ja markkinoille!

Kun vain kotona (ja vähän välillä toimistolla) möllöttää, niin tulee pakottava tarve päästä kevätaurinkoon ja ulos. Turussa sattui olemaan markkinat kun kolmas kipsiviikkoni oli starttailemassa. Tolpillaan pysyminen yli puolituntia kerrallaan oli aika hurja ajatus, mutta kaikkeahan on koitettava. Ei sitä muuten tiedä missä raja menee. Niinpä siis matkasimme kohti jokirantaa löydettyämme parkkipaikan lähdettiin sitten liikkeelle. Kaunis kevätpäivä ja kävelykepeillä kävely sai kyllä hien pintaan jo heti alkumatkasta, mutta oltiin sovittu, että liki puolivälissä matkaa odottaisi muurinpohjalettu ja kuppi teetä. Hitaana liikkujana sai kyllä hyvin tilaa ja ihmiset väistivät kiltisti. Huvittavin tilanne oli kun itse ohitin rollaattorilla kulkevaa mummoa ja minua ohitti kävelykeppiä käyttävä pappa. Kunnon ruuhka:) kokonaisuudessaan päivän retki meni hyvin. Useita lepotaukoja ja lettukaffet niin elämä hymyilee taas.

Liitteeksi vielä kuva. Tämä taitaa olla ainoa kuva, jossa esiinnyn keppien kanssa. Tässä siis on kierretty markkinat läpi ja on ihan voittajaolo, vaikka hiki onkin.

Kaikki ihanat ihmiset

Kuten aiemmin jo kirjoittelin, päätin siis itse käyttää sairaslomani työskennellen. Välillä kotona sohvalla maaten, jalka tietysti ylhäällä ja läppäri sylissä. Jo toisella viikolla kuitenkin meinasin tylsistyä yksin olemiseen ja päätin koittaa toimistolla oloa myös. Ajatukseni oli, että ensin yhden päivän viikosta, seuraavalla viikolla kaksi toimistopäivää, sitten kolme jne. Näin se sitten loppujen lopuksi aika pitkälti menikin ja olin toimistolla jalat pöydällä:) Muut päivät siis kotitoimisto oli toiminnassa. Olen aika sosiaalinen tapaus ja näin ollen kaipasin kontaktia ihmisiin. Muutakin kuin ikkunasta katsoen tai parhaina päivinä postilaatikolle raahautuessa ehkä naapurin näkeminen.

Koko aikana olin kovin riippuvainen toisista. Kiitokseksi kaikille auttaneille ja vinkiksi niille, joiden kaverit on jalka paketissa seuraava lista:

1. Tarjoa kyytiä paikasta a paikkaan b, tai vie edes ajelulle ja pois kotoa

2. Jos se ei ole mahdollista, mene kahville hänen luokseen. Vie lounasta tai vaikka pullaa tai jotain. Se piristää

3. Auta kotiaskareissa. Kepeillä kävellessä ja kipeenä ei ole kovin helppoa tiskata tai siivota tai yhtään mitään.

4. Auta ovien kanssa. Ei niistä aina ole helppoa hitaana kulkea.

5. Ja työkavereille kiitokseksi: kanna tee/kahvikuppi/lounastarjotin.

Kaikki nämä asia muistuttaa ihanista ihmisistä ympärilläni. Kun tulee hetki, jolloin he tarvitsevat apua, olen varmasti paikalla. Ja nykyisin jos nään jonkun keppien kanssa liikkuvan, niin varmasti otan hänet erilailla kuin aiemmin huomioon. Harmi, että sen ymmärtämiseen tarvitsi uhrata yksi sääriluu.

Ja jaksaa, ja jumppaa!

Ensimmäisen viikon jälkeen kipsi alkoi jo tuntua vähän löysemmältä. Syitä tälle tuntemukselle oli kaksi: turvotus alkoi laskea jo ja toisaalta lihakset aloittivat surkastumisensa. Sairaalasta sain mukaan jumppaliikkeitä, eli istualtaan tuolilla jalkaa pitäisi polven kohdalta ojentaa ylös ja taas alas. Toinen liike oli nostaa jalkaterää kipsin reunaa vasten, pitää pohjelihas hetken jännittyneenä ja rentouttaa taas. Molempia näitä liikkeitä sai tehdä niin paljon kun sielu sietää. Jälkiviisaana ajatellen, enemmänkin olisi voinut tehdä. Esimerkiksi kolmen viikon kohdalla, kun kipsi vaihdettiin, oli pohjelihakseni kolme senttiä pienempi kuin terveen jalan pohje. Johtuiko tämä lihaksen surkastumisesta vai terveen jalan vahvistumisesta, kun sitä käytti koko ajan kaikkeen? Luulenpa, että molemmilla oli osuutensa asiaan. Yhtäkaikki, jumppaa olisi kannattanut harrastaa enemmän tuona aikana.

Muuten liikkuminen oli vielä kovin hankalaa ja kipsin löystymisen takia se hieman alkoi hiertämään, varsinkin leikkaushaavaa kiinni pitävien niittien kohdalta. Jos olisi ollut fiksu, niin olisi voinut käydä vaihdattamassa kipsin sopivampaan lääkärissä. Sanoivatkin myöhemmin siellä, että kipsiaika on muutenkin jo tarpeeksi ikävää, niin ei epäsopivan kipsin takia tarvitse muuten kärsiä. Jottei pelkkä kipsin hiertäminen riittäisi, niin noin viikon kohdalla alkoi inhottava kipu aina kun laski jalan alas. Päätelmäni on jonkinlainen paineentasaus, sillä kipu jatkui noin minuutin-pari, kunnes se meni ohi ja liikkumaan lähteminen tuntui taas järkevältä. Etenkin vessaan kiirehtiessä tämä oli kovin ikävää. Useamman kerran huomasin kiirehtiväni kohti vessaa, kun yritin välttää liikkumista viimeiseen asti.

Laitetaanko pieneen pussiin?

Ensimmäinen viikko kipsikoipena oli varmasti vaikein koko projektissa. Kipu oli vielä kova ja särkylääkkeitä kului sallittujen määrien mukaisesti. Kolmiolääkkeet jätin hyllylle, mutta muuten maksiannostuksilla taisi ekat viikot mennä. Kipu ei kuitenkaan ole pahin haaste, nimittäin henkinen tuska on kyllä suurempi kuin fyysinen. 

Uuteen tilanteeseen sopeutumiseen auttaa kyllä huumori ja positiivinen asenne, mutta ei oo helppoa myöntää itselleen, että tarvitsee toisten apua - tai siis on riippuvainen muista. Itkua vääntäen vaadin, että saan tehdä ruokaa enkä vaan makaa koipi pystyssä sohvalla. Niinpä muistan kuorineeni perunoita jakkaralla istuen ja jalka toisen tuolin päällä. Keittiömme onneksi koostuu putkästä tasosta ja ruokapöydästä, joka on jääkaapin vieressä. Sitä pitkin sai hyvin kuljetettua kaikkia tarpeellisia juttuj. Tyyli siis oli seuraava: siirrä lautasta (tai muuta esinettä) niin pitkälle kuin käsi riittää. Siirry keppien kanssa askel eteenpäin. Siirrä taas lautasta ja sitten itseäsi. Näin niin kauan, kunnes olet perillä. Hidasta, mutta parempaakaan ei ole tarjolla. Tai on: lainatakseni kauppojen kassoja: laitetaanko pieneen pussiin? Eli kaikki mikä vaan mahtuu ja sopii pieneen pussiin, pakataan sinne. Pussi laitetaan kepin käsiosaan roikkumaan ja iloisesti taas eteenpäin. Lueskelinpa jonkun ottaneen keittiöön toimistotuolinkin tai baarijakkara (pyörivä). Itse taistelin ilman näitä. Käytännön vinkinksi myös voisin sanoa, että kannattaa kasata kaikki mahdollinen ja tarpeellinen rupkapöydälle, istahtaa alas ja rauhassa pilkkoa siinä. Etenkin salaatteja tehdessä tämä onnistui hyvin, ei tarvitse olla jaloillaan. Se on kuitenkin kaikkein raskainta ja itselläni ainakin tuntui, että taju lähtee, kun oli liian pitkään jaloilla. Tai siis jalalla. Tai sitten vaan reilusti pyytää apua ja juoksuttaa jotakin muuta.

Henkinen tuska ei jää vaan keittiöön tai kantamiseen, nimittäin pahinta on tunne, kun ei pääse minnekkään. Kevätsulatteli lumihankia ja aurinko paistoi ulkona, mutta itse katteli sitä vaan ikkunan läpi. Onnekseni mieheni jaksoi viedä minut jo pari päivää kotiutumiseni jälkeen aamiaiselle Naantalin Aurinkoiseen. Muistan hyvin, kun sen jälkeen lähdettiin vielä ajelulle ympäri kaupunkia. Tuntui kuin olisi ollut pois sivistyksestä jo iäisyyden vaikkei kyseessä ollutkaan kuin muutama päivä. Ja edessä olisi vielä monta viikkoa, ikuisuus, kuten silloin olisin asiaa kuvannut.

Kotiin ihmettelemään

Kun olin siis jokusen päivän sairaalassa kuunnellut muita luita murtaneita (pääosin mummoja) niin oli aika kotiutua. Sairaalan kliineillä käytävillä vähän harjoiteltiin kepeillä kävelyä: kepit ja kipeä jalka eteen ja sit keppien varassa toinen jalka taas eteen. Portaat ylös: keppien varassa terve jalka ylemmälle portaalle ja sit ku ollaan siinä tukevasti ni kipeä jalka perässä. Ja alas: ensin kepit, sitten niitten varassa terveellä jalalla alemmalle portaalle ja kipeä jälleen perässä. Paperilla helppoa, mutta muuten ei. Aluksi kiipesin sisällä portaita ylöspäin ojentajapunnerrustekniikalla. Se oli turvallisemman tuntuista:)

Eka päivä kotona olikin ihmettelyä. Mieheni haki mut sairaalasta ja lähti takas töihin. Siinä välissä käytiin apteekissa, hain ison kasan särkylääkkeitä ja Klexane piikkejä veritulpan estämiseksi. Nämä on ilmeisesti yleisiä leikkausten jälkeen. Itse käytin niitä koko kipsiajan, eli yksi piikki päivässä 50 kpl yhteensä. Apteekissa meinasi taju lähteä, kun jalka ei ollut tottunut olemaan alaspäin. Päättelin myös, että lääkkeillä oli oma vaikutuksensa. Sekä kepeillä kävelyllä, alkuunsa niillä jo muutaman askeleen ottaminen sai hien otsalle, vaikka voinkin pitää itseäni ihan hyväkuntoisena runsaan liikunnanmäärän takia.

Iltapäivällä, kun mieheni saapui takaisin lähettiin käymään mun työpaikalla; hain läppärini, kun olin sopinut pomoni kanssa, että teen kotoa käsin töitä. Tämä oli ihan oma ajatukseni, sillä mun pää ei olis kestänyt neljää kuukautta möllöttämistä, kun mitään ei jalan kanssa pääse tekemään. Onneksi on toimistotyö, joka salli tämän... Ja joustava pomo:)

Tässä kuva valkoisen kipsin ajalta. Tää on leikkauksen jälkeen, leikkaussalissa siis kipsattu. Kuva on otettu tyksissä.

Itku pitkästä ilosta

Tämä tarina sai siis alkunsa pulkkamäestä. Katu-uskottavaa olisi ollut laskea hurjaa mäkeä liian lujaa tai muuta vastaavaa. Mutta ei, työnsin vauhtia kavereille ja jäinen mäki teki tepposet, minkä seurauksena liukastuin ja jalka vääntyi sivulle päin. Itkuhan siitä tuli. Lähin sairaala, joka sattu olemaan Forssassa, ei tarjonnut enää röntgeniä, joten matka vahvojen droppien saattelemana jatkui lähemmäs kotia Tyksiin. Kuvat saatiin ja tuomio oli selvä: rautaa jalkaan pitäisi laittaa. Tai no titaaniahan se taitaa olla. Tyksin muuttoviikkojen takia kaaoksen keskellä sain odotella pari päivää, eli sunnuntaina osastolle-keskiviikkona leikkaussaliin-torstaina kotiin. Leikkaava lääkäri vaan totesi,

että aika palapelin olin saanut aikaiseksi.

Jalka kuvattuna tapahtumapäivänä, en yhtään ihmettele, että tuolla jalalla ei kävelty askeltakaan.

Jalka kuvattuna kotiutumista ennen. Haava on kiinni niiteillä, ne ja kipsi näkyy kuvassa aika hauskasti. Kuvakulma hämää myös, nuo ruuvit ei oikeesti ole pohjeluuhun asti.

Olin juuri helmikuussa täyttänyt 30 v, ja maaliskuun lopussa murtuma tapahtui. Ei pitäisi vanhan mennä leikkimään:D . No, olen aina ollut menossa ja sen enempää pelkäämättä tai varomatta tehnyt kaikenlaista. Kuitenkin tässä nyt komeilee ainoa murtumani, onneksi niin. Maitotuotteita olen aina nauttinut paljon, eli tuo on vaatinut jo kovan energian mennäkseen poikki.

Lääkäri kertoi myös, että tämän tyyppiset niveleen asti olevat pirstaleiset murtumat ovat yksiä hankalimmista ja vievät hieman pidemmän ajan luutuakeen. Kuulemma ovat olleet yleisiä entisaikaan maajusseilla; tuskin ovat sentään pulkkamäessä olleet. Itselläni oli kuitenkin edessä yhteensä 12 viikkoa kepeillä kävelyä. 8 viikkoa ilman varausta, 3 viikkoa puolipainovaraus ja 1 viikko täyspainolla. Kuulostaa ihan maailmanlopulta noin pitkä aika! Tässä vaiheessa jo mietin, että pitikö hankkia kaksikerroksinen asunto...

Tämä on tarina yhdestä epäonnisesta murtuneesta sääriluusta.

Eli siis kaikki alkoi aurinkoisena pääsiäisenä 2013, kun temmelsimme pulkkamäessä. Työnsin vauhtia kavereilleni ja jalat lähti alta, lopputuloksena järjetön kipu ja murtuneet sääri- ja pohjeluu. Siinä meni sitten elämä muutamaksi kuukaudeksi uusiksi, siitä kuitenkin lisää myöhemmin. Koko luunkasausprojektin aikana hain vertaistukea lueskelemalla erinäisiä keskustelupalstoja ja kirjoittelin samalla omia tuntemuksiani ylös. Nyt lokakuussa kun elämä alkaa jalkani osalta jo normalisoitumaan, on korkea aika jakaa noita kirjottamiani ajatuksia myös tuleville jalkapuolille henkiseksi tueksi ja avuksi. Ajattelin siis kirjoitella niistä asioista, joita itse olen etsinyt ja ihmetellyt, enkä välttämättä löytänyt vastausta netin ihmeellisestä maailmasta. Kaikki tähän blogiin kirjoittamani tieto on kasattu vain omasta kokemuksesta, eli mitään tieteellistä tai taiteellista perustetta näille väitteille ei ole. Toivottavasti joku löytää täältäkin vertaistukea ja apua! Blogin keskustelut on aina avoinna kaikille kohtalotovereille, vinkatkaa, jos on jotakin mikä mietityttää:)